Suomen Koivisto-Seura ry:n 62. Koivisto-juhlat, Mäntsälä 31.7-1.8.10

Urpo Ratian puhe Mäntsälän sankarihaudalla 1.8.10.

Nimemme jää jälkimaailmalle, on nimeltään muutama vuosi sitten ilmestynyt Mäntsälän  veteraanimatrikkeli. Näin voidaan sanoa myös näiden sankarihautojen äärellä. Me sankarivainajien perilliset olemme jo noin 70 vuotiaita ja viimeisiä, joilla on edes jonkinlaisia omakohtaisia muistoja sota-ajasta ja sankarivainajista. Siinä on meille vielä jäljelläoleville selkeä tehtävä, välittää tietomme ja tuntomme nuorille sekä tuleville sukupolville. Tehtävä ei ole helppo, mutta yrittäkäämme jokainen parhaamme mukaan.

Itse muistan elävästi, kun äitini kanssa Perniössä siirtolaisena ollessamme kävimme kuuntelemassa radiosta vapautettujen sotavankien nimiä. Omaa radiota ei ollut ja toiveikkaana menimme läheiseen maalaistaloon kuuntelemaan luetteloa ja palasimme kerran toisensa jälkeen itkien polkua takaisin silloiseen kotiimme. Isäni nimeä ei milloinkaan luettu ja epävarmuus päättyi vasta 1952  taistelussa kadonneena kuolleeksi julistamiseen, ja muistolaattaan tuossa ison ristin vieressä.

Tässä ison ristin molemmin puolin on nimipaadet lähes viidenkymmenen Karjalan  kotipitäjiinsä haudatulle sankarivainajille, joiden lähiomaiset asuvat täällä Mäntsälässä. Koivistolaisten muistolaattoja on viisitoista. Edessämme oleviin hautariveihin on siunattu yli 250 Mäntsäläläistä.

Sattuma tai ei, mutta pääosiltaan Mäntsälän miehet  talvisodassa olivat sijoitettuna JR 12:sta, jonka vastuualueena oli Koiviston alalohko. Kohtalokkain heille oli 1940 maaliskuun alku jolloin näihin hautoihin päätyi 49 miestä Viipurinlahden taisteluista.

Tämän sankarihaudan paadet kertovat karun viestin. Ne kertovat mikä on isänmaa ja miksi sitä pitää rakastaa yli kaiken.

Sotaan lähtivät nuoret miehet, joista monet olivat juuri ehtineet perustaa oman perheen. Tuo sukupolvi joutui taistelemaan ja kärsimään paljon niin rintamalla kuin kotonakin. Siihen tuli vielä lisäksi siirtolaisuus, joka vei pois tutuilta rakkailta kotikonnuilta. Ahdistus ja suru oli suuri, ja ainoa kriisiapu oli työ.

Kodit oli rakennettava uudelleen puutteellisissa olosuhteissa, pellot raivattava. Suurta sopeutuvaisuutta vaadittiin oudossa ympäristössä evakkona monesti suuren surun keskellä. Kuitenkin tämä sukupolvi rakensi perustan tälle nykyiselle vapaalle itsenäiselle Suomelle, jossa meidän on hyvä elää.

Olemme heille suuressa kiitollisuuden velassa, ja meidän, jotka vielä jotakin muistamme noista ajoista, tulee niitä muistoja vaalia ja ennen kaikkea siirtää tietomme tuleville sukupolville, jotta hekin ymmärtäisivät millaisii uhrauksin isämme ja äitimme ovat tätä maata rakentaneet.

Uskon että tämä haaste otetaan vastaan, ja lopetan lukemalla hautaristin oikeanpuoleisesta paadesta muistokirjoituksen:

”Sielumme annoimme Jumalalle,henkemme isänmaalle ja nimemme jää jälkimaailmalle.”