Koiviston historiaa

Koiviston varhaisin muinaisuus uudessa valossa

Luovutetussa Karjalassa suoritettiin suomalaisaikana varsin suuri osa koko maamme arkeologisista tutkimuksista. Kuitenkin esimerkiksi Johanneksen, Viipurin ja Kaukolan alueisiin verrattuna Koivisto jäi syrjään aktiivisimmasta tutkimuksesta. Niinpä viime vuosina Karjalankannaksen länsirannikolla tehdyt arkeologiset tutkimukset ovat muuttaneet kuvaamme alueen menneisyydestä suuresti.

Kuvassa vesistörekonstruktio Koiviston alueesta.

Nykyvesistöt on merkitty tummanharmaalla, alueet korkeudella 0—15 m mpy harmaalla, 15—25 m mpy vaaleanharmaalla ja alueet yli 25 m mpy valkoisella (HUOM! maanpinnan kallistumista ei ole otettu huomioon, joten kartta antaa vain karkean kuvan veden ja maan jakautumisesta eri aikoina). Kivi- ja varhaismetallikautiset asuinpaikat on merkitty mustilla kolmioilla. Tekstissä mainitut asuinpaikat: A) Patamäki 1—3; B) Pontiaho 1; C); Kirkkohiidenhiekka 1; D) Suurpelto; E) Muurila, Ilmatorjuntaleiri; F) Kaukjärvi Kelonen.

Vanhat arkeologiset tutkimukset Koiviston alueella

Ensimmäisen kerran Koiviston ja lähiseudun muinaismuistoja tutkittiin vuonna 1889, jolloin Suomen Muinaismuistoyhdistyksen stipendiaatti Oskari Saari kiersi Rannan kihlakuntaa keräten alueelta muutamia muinaisesineitä. Hänen jälkeensä uusia arkeologisia tutkimuksia ei kuitenkaan tehty lähes viiteenkymmeneen vuoteen, eikä Koivistolla suomalaisaikana suoritettu ainoatakaan varsinaista arkeologista kaivaustutkimusta – sen sijaan pohjoisempana, Johanneksessa ja Viipurissa, kaivettiin runsaastikin.

Myös irtolöytöjen, eli maallikkojen löytämien muinaisesineiden, määrät monissa Kannaksen länsirannikon kunnissa ovat huomattavasti pienempiä kuin esimerkiksi Laatokan ja Vuoksen rannoilla Kaukolan ja Räisälän alueella. Koivistolta tunnetaan ainoastaan kolme kivikautista irtolöytöä ja naapurikunnasta Kuolemajärveltäkin vain 14 irtolöytöä. Tähän vaikutti osaltaan varmasti arkeologien tekemien tutkimusten vähyys – esimerkiksi edellä mainituissa Itä-Kannaksen kunnissa runsaat arkeologiset kenttätyöt innostivat myös paikkakuntalaisia muinaisesineiden keruuseen.

Koivistolla ainoa ammattiarkeologin tekemä tutkimus oli kivikautisen löytöpaikan tarkastus elokuussa 1937. Tällöin arkeologi Jorma Leppäaho tarkasti Humaljoen Kirkkohiidenhiekassa maanviljelijä Otto Oravan tieleikkauksesta löytämän kiviesineen, niin sanotun kehdonjalaksenmuotoisen hakun, löytökohdan. Palaneiden kivien ja nokijälkien perusteella hän totesi, että paikalla saattaisi sijaita kivikautinen asuinpaikka (tämän epäilyksen vuonna 2003 suoritetut tutkimukset osoittivat aivan oikeaksi). Kuolemajärvellä tilanne ei tutkimusten osalta ollut juuri parempi: kunnassa suoritettiin yksi ainoa pieni arkeologinen kaivaus Muurilan ilmatorjuntaleirin alueella Sakari Pälsin ja Jouko Voionmaan toimesta kesällä 1936.

1980-luvulla neuvostoliittolaiset arkeologit tekivät muutamia tutkimuksia Kaukjärvellä. Vuonna 1984 pietarilainen arkeologi V. I. Timofeev kaivoi uudelleen suomalaisten arkeologien Aarne Äyräpään (vuoteen 1930 asti Europaeus) ja Sakari Pälsin 1920—30-luvuilla tutkimaa Kaukjärven Kelosen kivikautista asuinpaikkaa sekä sen ympäristöä. Kuitenkin arkeologiset tutkimukset Koivistolla ja sen lähialueilla saivat uutta tuulta purjeisiinsa vasta suomalaisten tutkijoiden uuden Karjalan arkeologiaan kohdistuneen tutkimusinnostuksen myötä. Lahden museon arkeologin Hannu Takalan johtamat arkeologiryhmät aloittivat kenttätyöt lähikunnissa jo 1990-luvulla, ja vuodesta 2003 suomalais-venäläistä arkeologista yhteistyötä on tehty myös Koiviston alueella Helsingin yliopiston arkeologian oppiaineen ja Venäjän tiedeakatemian toimesta.

Kivikauden jälkeisten aikojen tutkimus Koivistolla on edelleen ollut hyvin vähäistä. Koivisto mainitaan historiallisissa lähteissä Björkö-nimellä kauppapaikkana, mutta mitään tähän liittyviä arkeologisia löytöjä ei toistaiseksi ole tehty.

Vesistöhistoriaa

Koiviston alueen vesistöhistoriaa ovat vuosituhansien mittaan säädelleet Itämeren kehitysvaiheet. Heti jääkauden jälkeen Baltian jääjärven vedenpinta alueella oli jopa 90 metriä nykyistä merenpintaa korkeammalla. Vuosituhansien mittaan vedenpinta Koiviston rannikolla on ollut pääasiassa laskussa. Tämän laskusuhdanteen keskeyttivät kaksi merkittävämpää tulvavaihetta, eli Ancylusjärven transgressio (noin 11000—9000 vuotta sitten) ja Litorinameren transgressio (noin 8000—5000 vuotta sitten), joiden kuluessa vedenpinta kääntyi nousuun ja peitti uudelleen alleen laajojakin ranta-alueita. Ancylustransgression aikana ranta oli Koiviston alueella maksimissaan noin 25 metriä nykyistä merenpintaa korkeammalla ja Litorinatransgression kuluessa noin 15 metriä.

Ancylusvaiheen lopuilla noin 9000—8000 vuotta sitten Koiviston rantamaisema näytti suuresti nykyisenkaltaiselta, mutta korkeampien vedenpintojen aikaan tilanne oli hyvin erilainen. Esimerkiksi Humaljoenlahti oli nykyistä suurempi pitkälle sisämaahan työntyvä merenlahti, joka tulvavaiheiden huippuaikoina ulottui todennäköisesti kapeana salmena aina Makslahdelle asti erottaen Koivistonniemen mantereesta. Vuonna 2003 tehdyt arkeologiset kaivaukset antoivat myös merkkejä Litorinameren tulvan peittämistä arkeologisista asuinpaikoista (lisää näistä jäljempänä).

Tutkimusten uusi alku

Suomalaiset ja venäläiset arkeologit palasivat Koivistolle vuoden 2003 toukokuussa. Tällöin suoritettiin viikon verran uusien muinaisjäännösten etsimistutkimuksia eli inventointeja sekä kolme pienialaista koekaivausta. Kesällä 2005 jatkettiin lisäksi kaivauksia yhdellä vuonna 2003 koekaivetuista paikoista. Tutkimukset liittyivät uusien öljyputkien rakennussuunnitelmiin, joiden alta haluttiin pelastaa mahdollisimman iso osa muinaisjäännöksistä niiden rajallisten resurssien puitteissa, jotka arkeologeilla oli käytettävissään. Tutkimukset tehtiin suomalais-venäläisenä yhteistyönä, ja pääasiallisina tutkijoina toimivat arkeologit Kerkko Nordqvist ja Oula Seitsonen Helsingin yliopistosta sekä arkeologit Dmitrij Gerasimov, Sergej Lisicyn ja Stanislav Belskij Venäjän tiedeakatemiasta, Pietarista.

Koiviston alueella uudet tutkimukset ovat keskittyneet pääasiassa Humaljoenlahden ympäristöön, mistä on toistaiseksi löydetty kymmenen ennen tuntematonta kivi- ja varhaismetallikautista kohdetta. Tavallisimpia löytöjä kaikilla kohteilla olivat kvartsi-iskokset, kvartsikiveä työkaluiksi muokatessa syntyneet jätekappaleet, joita löytyy tämänaikaisilta kohteilta usein roppakaupalla. Kohteet liittyvät Karjalankannaksen koko kivi- ja varhaismetallikauden aikaiseen historiaan aina varhaisesta mesoliittisesta asutuksesta rautakauden taitteeseen – toisin sanoen varhaisimmat uudet kohteet ajoittuvat ainakin 8000 vuotta vanhoiksi ja nuorin ajoittuu ajanlaskun taitteen tietämille.

Vuoden 2003 koekaivaukset olivat resurssien asettamien rajoitusten vuoksi pienialaisia käsittäen vain muutamia neliömetrejä kullakin kohteella. Pienestä koostaan huolimatta nämä Patamäki 1 ja 3 sekä Pontiaho 1 asuinpaikoilla tehdyt tutkimukset antoivat jo hyvän kuvan alueelta löydettävissä olevien muinaisjäännösten laajasta kirjosta. Vuoden 2005 laajemmissa kaivauksissa tutkittiin Patamäki 1 asuinpaikkaa yhteensä lähes 200 lisäneliömetrin verran ja samassa yhteydessä myös läheiselle Patamäki 2 asuinpaikalle avattiin muutamien kymmenien neliömetrien laajuinen kaivausalue.

Kaivauksissa vanhimmat jäänteet paljastuivat Patamäki 3 asuinpaikalta. Paikalta löytynyt niin sanottu poikkiteräinen kvartsinuolenkärki ja kaivaushavainnot viittaavat siihen, että kyseessä on todennäköisesti mesoliittinen, Litorinameren tulvan alle jäänyt pienialainen leiripaikka, jonka täytyy siis olla Litorinameren tulvaa vanhempi. Mielenkiintoa herätti asuinpaikalta löytynyt Äänisen viherliusketta oleva kiviesineiden työstöjäte eli iskokset. Vastaavasta kivilajista valmistetun esineen katkelma löytyi myös läheiseltä Patamäki 2 kohteelta. Nämä ovat kouriintuntuvia viitteitä kauemmas ulottuneista kulttuurikontakteista.

Patamäki 1 osoittautui vuosien 2003 ja 2005 kaivauksissa varsin laaja-alaiseksi, mutta vähälöytöiseksi kivikautiseksi asuinpaikaksi. Kyseessä näyttää olleen laaja perusleirimäinen asuinpaikka. Lisäkaivauksilla alueelta olisi ehkä erotettavissa erilaisia aktiviteettialueita, eli rajattuja alueita, joilla on toimitettu tiettyjä tehtäviä, esimerkiksi nahkojen muokkausta tai saaliin paloittelua. Valitettavasti vain iso osa kohteesta on todennäköisesti jo tuhoutunut viereistä putkilinjaa rakennettaessa. Samoin on ilmeisesti käynyt Patamäki 2 asuinpaikalle, sillä vuoden 2005 kaivauksissa paikalta ei tehty käytännössä lainkaan löytöjä.

Nuorin kaivauksin tutkittu kohde oli Pontiaho 1 niminen löytöpaikka. Tämä kohde ajoittuu saviastialöytöjen perusteella varhaismetallikauteen (noin 1800 eKr.—400 jKr.). Kohdetta on toistaiseksi tutkittu vain parin neliömetrin verran; mutta tälle alueelle osui kuitenkin paikalleen hajonnut tekstiilikeraaminen astia. Keramiikkatyyppiä kutsutaan tällä nimellä sille tyypillisen koristeluelementin, tekstiilipainanteen perusteella. Yhteensä keramiikkaa löydettiin lähes seitsemänsataa palaa, jotka kuuluivat yhteen ja samaan astiaan, joka lienee koottavissa niiden pohjalta jatkoanalyysien myötä. Kohteen laajempi tutkiminen olisi perusteltua paremman kuvan saamiseksi varhaismetallikautisesta asutuksesta tällä alueella, sillä Kannaksen länsirannikolla ei aikaisemmin ole juurikaan tutkittu tähän aikaan liittyviä kohteita.

Koiviston esihistorian nykykuva

2000-luvun tutkimusten myötä kuva Koiviston menneisyydestä on huomattavasti monipuolistunut, erityisesti kivi- ja varhaismetallikauden osalta. Valitettavasti rautakautisten ja keskiaikaisten vaiheiden tuntemus on edelleen yhtä hataralla pohjalla kuin ennekin.

Mielenkiintoisimpia uusista löydöistä olivat neoliittiseen kivikauteen (noin 5000—1500 eKr.) ajoittuvat asumuspainanteet. Asumuspainanteet ovat osittain maahan kaivettujen kivikautisten asumusten jäänteitä. Koko läntisen Karjalankannaksen ensimmäiset asumuspainanteet löytyivät Helsingin yliopiston ja venäläisten tutkimuksissa Johanneksessa vuonna 2002. Koivistolta painanteita löytyi kaikkiaan kolme kappaletta kahdelta eri asuinpaikalta: jo edellä mainitulta vuonna 1937 alustavasti tarkastetulta Kirkkohiidenhiekka 1 löytöpaikalta ja läheiseltä Suurpellon asuinpaikalta. Molemmilla kohteilla painanteiden pitkät sivut ovat tyypilliseen tapaan rantaviivan suuntaisesti ja Suurpellossa painanteet ovat rivissä vierekkäin.

Saimaalta, Pohjanlahdelta ja Laatokan rannoilta tunnetaan suurimmillaan jopa kymmenien asumuspainanteiden laajuisia kivikautisia kyliä. On todennäköistä, että lisätutkimuksissa vastaavia olisi löydettävissä myös Suomenlahden rannoilta. Asumuspainanteet liitetään tavallisesti kiinteämpään asutukseen. Muinaiset koivistolaiset ovat mahdollisesti ainakin talvikaudella asustaneet pysyvästi samoilla sijoilla. Asutus näillä paikoilla on myös saattanut olla jo kivikaudella ympärivuotista, kuten on epäilty Saimaan ja Laatokan vastaavien kohteiden osalta. Näistä kiinteistä perusleireistä käsin olisi sitten tehty erilaisia metsästys- ja hankintaretkiä lähialueille – ja miksei joskus vähän kauemmaksikin.

Kauemmas ulottuneista kontakteista kertovat esimerkiksi Patamäki 2 ja 3 kohteilta löytyneet Äänisen viherliuskeesta tehtyjen esineiden jäänteet. Todennäköisesti nämä yhteydet esimerkiksi Ääniselle eivät ole olleet suoria, vaan tapahtuneet kivilajin luontaisen esiintymisalueen ja Suomenlahden rannikon välissä asuvien ryhmien välittämänä. Toisaalta muinaisinakin aikoina on varmasti ollut yhtä lailla vaeltavia kauppamiehiä ja muita kulkijoita kuin nykyisin, eli ei ole mahdotonta, että nämä seikkailijat olisivat saattaneet retkeillä näinkin laajoilla alueilla. Myöhempien luonnonkansojen parista tunnetaan monia esimerkkejä satojen kilometrien mittaisista vuosittaisista vaelluksista, sillä esimerkiksi vesireittejä myöten kulkemalla on ollut mahdollista matkustaa suuriakin matkoja nykynäkökulmasta hyvin alkeellisilla välineillä.

Kirjoittajat johtavat Helsingin yliopiston arkeologista tutkimusprojektia Karjalankannaksella. Tutkimukset jatkuvat kesällä 2007 uusilla kaivauksilla ja inventoinneilla eri puolilla Karjalankannasta. Haluamme kiittää erityisesti Veikko Ilmastia mielenkiinnosta Koiviston alueen tutkimuksia kohtaan.

Yhteystiedot:

Oula Seitsonen, puh. 040 502 5892, oula.seitsonen(AT)helsinki.fi

Kerkko Nordqvist, puh. 050 360 2913, kerkko.nordqvist(AT)helsinki.fi